Alle jääneitä kirjaimia, ei muuta

Kuriton kirjain räsähtää otsaan
ja keskeneräisyys löytää kasvoilleni,

muutama romuttunut lisätunti,
2000-lukuinen kysymys: tunnetko sinä jotain? Tiet
vilkkautta huutamassa, naistakin yhä
ravistellaan, hiekkaa kolariauton ohjekirjan välistä.

Hengityksen kirjain, kun kuu on katketa yöllä,
suolistot kurluttavat epämääräistä mielipidemassaa,

kukaan ei sano mitään, joku sanoo jotain, kukaan ei sano mitään,

näetkö nykyajan rikkinäisen kukkasen?

Kun poskilihasten päihin kytkee elektrodit,
antaa vähän sähköä, niin se hymyilee, sen hohde
on pimeää ja aistimme miten kuu
raahautuu kuolleitten kirjainten yli.

Ihanteellinen kohde, neito konein itkemään, ei tunne
miten lumous katoaa.

Minulla on diadeemi ja piilokarsastus jalokiviä täynnä,
tiedän kirjoitukseksi tulemisen mekaniikat.

Alavatsassa on kaikki hyvin,
ei kai pitäisin muuta kuin tuntea aikansa,
mutta ruumis on mykkä, ilta, veri liplattaa,
aukean keiju hymytön, raaka kevättuuli.

kun maiseman harmaa grafiikka, mielenvedos
joka päivä samanlainen eskapismi
kun hengitän, kun en hengitä, kun hengitän, kun
en hengitä.

Viskoo meitä metsien yli, sydän
pieni välkkyvä, kylä, sen asukkaat kylmissään.

Tähdennät, ettei enää pelota kuin ennen,
ettet kuole enää hirteen aivan joka päivä,

että tuli on avattu jo niin monta kertaa, että metsä on tuttu,
peura, sekunnit silmäripsissään, odottaa sinua
kaupungin laitamilla, kuuletko,

mustikanvarvut katkeavat,

kun taas alan hulluuksissani hengittää, alan taas katsoa ulos
ja hengittää kirjaimia bussien katoilta, metrojen lattioilta,
kerjäläisten kirjapainoista,

huudosta ja rimpuilusta, mistä on pienet tytöt

suupielissä huikea 1800-luku,
lähes täydellisten kasvohalvausten pioneerit tulevat jo,
maestro Duchenne de Boulogne näkee,

kuumeilee, sytykkeet tuoksuvat, kaikki puhe liian nopeaa,
ja tavanomaiseen tapaan kielokin
suoristaa vartensa, hei odota,
mulla on uutta valitettavaa.
Kuoleman pikkutarkka järjestys on arka,
arrogantti, herkkä nuori
mekaaninen narritar.

Maisema pukenut strobovalot alusvaatteikseen,
kaikki ojennetaan pihdeillä suoraan silmään,
mitään ei jää arvailujen varaan. Hirviöiden aika,
diktaattorien, liimautua urbaaneihin ikkunoihin.

Suru on tänään neonvihreää, sen silmä puhjennut,
tanssijat rikki. Nyt,
ala ajatella itse.


Öinä ja päivinä se lipuu metrona alatisoittoa,
nauraa hiljaa, kumeasti.




(julkaistu runouslehti Tuli&Savussa 1/2009 [nro 55], s. 26-27)