Teepussiaforismeja

Tämä on aforistin urallani erityisen hauska julkaisukuriositeetti: aforismejani alettiin julkaista teepussien kannoissa vuonna 2012 (tai olisiko ollut jo 2011 lopulla).

Suomen aforismiyhdistys tekee yhteistyötä Princess-teefirman kanssa, ja yksi teepusseissa/kaupoissa liikkeellä oleva erä sisältää aforismeja kymmeniltä eri henkilöiltä, satoja erilaisia aforismeja. Teepussilaatikkoa ostaessasi et voi tietää, kenen aforismeja se sisältää. Samaa aforismivalikoimaa painetaan teepusseihin kahden vuoden ajan, sitten etsitään taas uudet aforismit.

Minulle kävi hyvä tuuri: ostin talvella sattumanvaraisesti kaksi Princess-laatikkoa steissin Alepasta (en yleensä osta tätä teetä), ja toisessa oli omia aforismejani! En ole varma, onko niitä painettu teepusseihin enempää kuin näitä kuutta, mutta hyvä setti tämäkin. Joskus mietin sitä valtavaa erilaisten teehetkien moninaisuutta, joissa aforismini saattavat olla läsnä. Lukijakunta on laaja.

Tuosta viimeisestä olen sittemmin pudottanut 'usein'-sanan pois. Nykymuodossaan aforismi on: "Häiriötekijä tekee sivuhomminaan kauneuttakin."

Alle jääneitä kirjaimia, ei muuta

Kuriton kirjain räsähtää otsaan
ja keskeneräisyys löytää kasvoilleni,

muutama romuttunut lisätunti,
2000-lukuinen kysymys: tunnetko sinä jotain? Tiet
vilkkautta huutamassa, naistakin yhä
ravistellaan, hiekkaa kolariauton ohjekirjan välistä.

Hengityksen kirjain, kun kuu on katketa yöllä,
suolistot kurluttavat epämääräistä mielipidemassaa,

kukaan ei sano mitään, joku sanoo jotain, kukaan ei sano mitään,

näetkö nykyajan rikkinäisen kukkasen?

Kun poskilihasten päihin kytkee elektrodit,
antaa vähän sähköä, niin se hymyilee, sen hohde
on pimeää ja aistimme miten kuu
raahautuu kuolleitten kirjainten yli.

Ihanteellinen kohde, neito konein itkemään, ei tunne
miten lumous katoaa.

Minulla on diadeemi ja piilokarsastus jalokiviä täynnä,
tiedän kirjoitukseksi tulemisen mekaniikat.

Alavatsassa on kaikki hyvin,
ei kai pitäisin muuta kuin tuntea aikansa,
mutta ruumis on mykkä, ilta, veri liplattaa,
aukean keiju hymytön, raaka kevättuuli.

kun maiseman harmaa grafiikka, mielenvedos
joka päivä samanlainen eskapismi
kun hengitän, kun en hengitä, kun hengitän, kun
en hengitä.

Viskoo meitä metsien yli, sydän
pieni välkkyvä, kylä, sen asukkaat kylmissään.

Tähdennät, ettei enää pelota kuin ennen,
ettet kuole enää hirteen aivan joka päivä,

että tuli on avattu jo niin monta kertaa, että metsä on tuttu,
peura, sekunnit silmäripsissään, odottaa sinua
kaupungin laitamilla, kuuletko,

mustikanvarvut katkeavat,

kun taas alan hulluuksissani hengittää, alan taas katsoa ulos
ja hengittää kirjaimia bussien katoilta, metrojen lattioilta,
kerjäläisten kirjapainoista,

huudosta ja rimpuilusta, mistä on pienet tytöt

suupielissä huikea 1800-luku,
lähes täydellisten kasvohalvausten pioneerit tulevat jo,
maestro Duchenne de Boulogne näkee,

kuumeilee, sytykkeet tuoksuvat, kaikki puhe liian nopeaa,
ja tavanomaiseen tapaan kielokin
suoristaa vartensa, hei odota,
mulla on uutta valitettavaa.
Kuoleman pikkutarkka järjestys on arka,
arrogantti, herkkä nuori
mekaaninen narritar.

Maisema pukenut strobovalot alusvaatteikseen,
kaikki ojennetaan pihdeillä suoraan silmään,
mitään ei jää arvailujen varaan. Hirviöiden aika,
diktaattorien, liimautua urbaaneihin ikkunoihin.

Suru on tänään neonvihreää, sen silmä puhjennut,
tanssijat rikki. Nyt,
ala ajatella itse.


Öinä ja päivinä se lipuu metrona alatisoittoa,
nauraa hiljaa, kumeasti.




(julkaistu runouslehti Tuli&Savussa 1/2009 [nro 55], s. 26-27)

Pienen luurangon kantaa, jää asumaan,
yrittää virittää keskustelua aamuisin,
mutta ei osaa kuin kuoleman,
tietä ylittävät madot ja muut,
sanoa leveämmiksi polut.

Varjoosataa, vesipisarassa, joka karkaa
ennen kuin maa ehtii juoda sen, leikkaan
siluettiasi, vaikka silmissä jo pimeämpi
tuo vaelluksesta lintu, tuo pelkkä liike.