Kulttuurivihkot nro 6/2007 oli scifiteemainen numero. Siinä julkaistiin yksi runoni. En tiedä, oliko sivun taittoratkaisu tarkoituksella noin erikoinen kuin alla olevasta kuvasta näkyy, vai oliko taitto mennyt vahingossa pieleen, mutta joka tapauksessa taittoratkaisu teki tekstistä hiukan vaikeaselkoisen. Laitan lehden sivusta tähän vain pikkukuvan ja kirjoitan runon uudelleen sen alle. Kulttuurivihkojen vanhoja numeroita löytyy ilahduttavasti pdf-muotoisina lehden nettisivuilla olevasta arkistosta.
Tässä kuvassa on surureunat, terävä näyttö
Kadmiuminen aurinko koteloituu,
kaikki mitä näen on morsiamen huikea luminanssi.
Viettää nyt häitä, vaikka täällä pitäisi olla hiljaa
ja mykkänä haravoida pienten äänten hautausmaata,
kanta-asiakaskortilla verikoe kerran kuukaudessa,
injektio niille jotka eivät enää jaksa.
Juuri kun kaikki on juuretonta,
kasvonilmeet projisoitu
ja melankolein koristettu,
minä en voi enää vaieta.
Sydämessäni sihisee elektrovaarna,
on monikerroksisen kuumeen sarvekas vuosituhat,
triljoonakiehkuraisten soittoäänten parveileva furioso.
Ja tanssien, väreillen hohtodiodeja,
saapuu maahisia, metron varjoisaa väkeä,
varissuolaisia, sinisiä 3D-noitia,
saapuu salaa toivottuja, viileitä plasmalapsia.
Jännitän, kuten sulhaset aina, ilo alkaa äkisti
rummuttaa, ja millaisessa maailmassa minä
tiedän, että kaikki tulee paremmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti